240 kilometriä ajatuksia
Edellisestä pidemmästä pyöräilystäni oli aikaa. Jännitti lähteä. Edessä 240 kilometriä minulle tuntemattomia teitä. Maantietä ja huonokuntoisia metsäteitä. Ilmassa oli alkavan syksyn raikasta viileyttä ja tuoksua. Ensimmäiset 50 kilometriä tuntui kuin olisin lentänyt. Havainnoin muutaman autiotalon, yksinäisen tuolin tien laidassa. Olin jälleen vapaa.
Matkan edetessä pysähdyin ihailemaan tyypillistä järvimaisemaa ja aurinkoa. Asioita, joita ei tule arjessa huomattua. Luonnon tarjoamaa kauneutta.
Olin lähtenyt liikkeelle myöhemmin iltapäivästä, joten yö alkoi ottaa voittoa auringosta ja värjätä maailmaani yölle tyypillisen kauniilla elementeillä. Aurinko laski horisontissa, ajamallani metsätiellä loikki peuroja. Tekemäni gps-reitti tarjoili seikkailua, reitti nimittäin ohjasi minut metsätietä umpikujaan ja harhailin takaisin ajovalojen loisteessa turhautuneena. Päästessäni metsätieltä nelinumeroiselle maantielle, olo oli kuin lottovoittajalla.
Reittini oli hyvin metsä- ja maaseutuvoittoista ja ajaessani pohdin ihmisiä ennen meitä. Ennen maataloutta. Ihmisiä, jotka olivat kulkeneet luonnossa, eläneet metsästä ja luonnonvesistä. Oman aikansa seikkailijoita. Uskon, että ihmisellä on aina ollut luontainen tarve tutkia, seikkailla ja nähdä mitä seuraavan mäen takana on tai kuinka kauas korkeilta kallioilta näkeekään. Emme ole muuttuneet lajina juurikaan, nykyaika vain tarjoilee meille valmiina lähes kaiken. Jopa kokemukset, sosiaalisen median ja muun digitaalisen viihteen kautta. Hukumme ihanteisiin, odotuksiin ja suorittamiseen.
Pitkänmatkanpyöräily auttaa minua muistamaan kuka olen ja millä on oikeasti merkitystä elämässä.
